Hymyn taustalla

Toukokuun viimeisiä päiviä vietellään ja ainakin täällä on lämmöt olleet kohdallaan. Tämänpäiväinen +25 tuntui jo kylmältä kun viime päivät mittari on näyttänyt reilua kolmeakymmentä. Tänne kun tulin niin alussa ajattelin että en millään jaksa neljää kuukautta tälläistä työtä ja näiden ihmisten tilanteiden näkeminen oli jotenkin todella rankkaa. Nyt on kuitenkin oppinut elämään sen kanssa ja tajunnut että onnellisuus ei ole siitä kiinni ja ymmärtämään ihmisten taustoja ja näkemään niiden kulissien taakse. Miksi joku on niin hankala tai jatkuvasti hakemassa huomiota ei ole täysin syyttä. Mieti millanen tilanne se olis kun kukaan ei osoita että sie olet oikeasti tärkeä tai kukaan ei koskaan halaa sua. Me kaikki tarvitaan läheisyyttä, ei unoheta rakastaa niitä ketkä meidän ympärillä on. Ajattelinkin nyt tehdä sellasen my day- tyyppisen postauksen, että miltä se minun arki täällä yleensä näyttää :) Onnea vielä kaikille valmistuneille ja koulunsa päättäneille, erityisesti sinulle rakas velikulta <3 

Herään yöllä kun ikkuna on taas jäänyt auki ja kylmä tuuli puhaltaa sisälle. Vedän peiton korviin mutta tunnin kuluttua herään uudelleen kun kuuma hiki virtaa otsalla. Herätyskello soi 6:00 mutta nukkumaanmeno illalla venähti taas hieman liian pitkälle joten laitan torkun päälle ja käännän kylkeä. Kahtakymmentä vaille seitsemän nousen ja yritän mahdollisimman hiljaa pukea ja laittautua etten vahingossakaan herättäisi vielä nukkuvaa huonekaveriani. Avaan oven hipohiljaa mutta vahingossa se paiskaantuu perässä kiinni. Äkkiä ulos, tästä aamusta puhutaan vielä. Kipuan lyhyen matkan talolle jossa aamulla aloitan työt. Ovella vedän syvään henkeä, kiitän Iskää päivästä ja astun sisälle. ''Boker tov ! Boker tov ! Boker tov !'' hymyilen ja vastaan tervehdykseen, hei sinä ja sinä ja sinä ja sinä. Kyllä, huomasin sinutkin. Saavun huoneeseen jossa aamun vietän auttaen pyörätuolissa olevia naisia. Heti kun pääsen sisälle hymy nousee valmiina minua odottavan naisen kasvoille ja hän alkaa huitoa '' Emma, Emma, Emmmaaaa '' Kumarrun laittamaan sukat ja kengät vääntyneisiin jalkoihin, harjaan hiukset ja letitän ne. Väsymys on jo väistynyt ja juttelen naisille muutamalla osaamallani sanalla samalla kun kaadan teetä mukeihin. Aamupala tulee ja pian onkin aika siirtyä ulos odottamaan kyytiä työpaikalle joka sijaitsee parinsadan metrin päässä. Haen toisesta huoneesta kuuro-sokean Mirjamin mukaani ja lähdemme hitaasti kävelemään rinteessä olevia taloja kohti. Mietin miten siunattu olen kun näen ympärilläni vihertävän kesän kauneuden ja voin kuulla aikaisten lintujen laulun. Pian palaan takaisin hakemaan toista asukasta joka istuu myreä ilme kasvoillaan pöydän ääressä kahvimuki edessään. Heti minut nähdessään hän alkaa huutamaan, koska tietää että se tarkoittaa että on aika lähteä töihin. Tartun asukasta kädestä ja yritän päästä lähtemään. Mutta hänpä vain hankaa vastaan ja jalat eivät halua toimia. Kun huudolle ei näytä tulevan loppua tulee joku lopulta selittämään pitkän litanian hepreaa ja huitoo käsillään ja kohta asukas tyyntyy, ottaa kädestä ja huuliaan mutristaen lähtee kohti ovea. Mennään sitten kun on pakko. 
       Ester odottaa minua istuen pöydän ääressä ja kun huutelen käytävästä hänen nimeään alkaa selitystulva niin että kuola vain vaahtoaa. Hampaita ei ole eikä sanoista saa selvää, mutta asiaa kyllä riittää. Alamme pestä aamupalalta jääneitä tiskejä. On hiljaista, vain siivoja kävelee talossa, kun kaikki muut ovat menneet töihin. Ester puhelee minulle käsittämättömiä juttujaan ja vastailen suomeksi sen minkä kerkeän. Se riittää hänelle. Hetken päästä siirryn toiseen huoneeseen jossa kohtaan pyörätuolissa istuvan naisen. Välittömästi minut nähdessään alkaa puhe jolle ei tule loppua. Keitän hänelle kahvia jonka jälkeen lähdemme ulos kävelemään jotta jaloille tulisi hieman liikuntaa kaiken pyörätuolissa istumisen sijaan. Asukas toistelee samaa parinkymmenen lauseen litaniaa samalla äänenpainolla koko puolentoista tunnin ajan. Luultavasti ei itsekkään enään tiedä mitä sanoo. Hyräilen laulun pätkää ja hetkeksi ilme muuttuu ja hän vaikenee,naurahtaa mutta murto-osa sekunnissa palaa samaan lamauttavaan toisteluun. Kuka kuuntelee ? Kuka rakastaa ?
      Lounastauon jälkeen palaan takaisin töihin ja sisälle päästyäni Iiris tulee minua kohti vaativa ilme kasvoillaan ja ottaa kädestä. Kävellään. Istuskelemme keinussa ja olemme vain hiljaa. Kyllästyttyään Iiris alkaa vaatia teetä. Ja kun se idea on tullut, se on tullut jäädäkseen. Kuusitoista kertaa minuutissa. ''Teetä. Teetä. Teeeeetä. Teetä.'' Olettaen että en vielä ymmärtänyt pointtia tulee muutaman sentin päähän kasvoista ja tuijottaa silmiin. Teetä. Okei. Kävelen vielä muutaman muun naisen kanssa ja lopun ajan rakentelemme palapelejä tai piirtelemme yhdessä. Lopulta kello osoittaa neljää ja nousen lähteäkseni. Nytkö jo ? Kävelläänkö taas huomenna ? 
Tottakai. 

     

                        

           

               

Little things matter <3 

Emma